Kaksi löytöä Karjalasta

Kotiseutumatkoilla me vanhemman polven karjalaiset lähdemme aina etsimään jotain menetettyä. Etsitään uimarannasta sitä kiveä, jolle lapsena juuri ja juuri jaksettiin uida, tai kotipihalta vaikka entisen kellarin kuoppaa – taikka vain sitä menetettyä tunnelmaa siellä kotijärven rantakalliolla. Lukemattomia kertoja kotitanhuvilla käytyämme ei enää uusia ”löytöjä” paljonkaan ole, mutta aina on sinne mennessä sellainen etsijän mieli – jospa jotain vanhaa kuitenkin löytyisi! Liisi on etsinyt kesä toisensa jälkeen pajalta Viipurin tielle johtanutta tietä. Vuosi vuodelta se on jäänyt enemmän ja enemmän tiuhan kasvillisuuden peittoon. Paksut puut, lepikko ja pensaikko peittävät nyt sen hiekkatien, jota pitkin Hevossaaren hurjat ajoivat Viipurista tullessaan orit vaahdoten meidän kotipihan ohitse. Uimaan mentäessä kuljettiin sitä tietä tovin matkaa ja käännyttiin sitten Mutamaan uimarantaan menevälle polulle. Tätä tietä Liisi on etsinyt sinnikkäästi. Toiset ovat jo kehottaneet häntä lopettamaan etsinnät turhana: Ei se löydy – se on olemassa enää muistoissa! Tänä kesänä (2015) se kuitenkin löytyi. Lähdettiin etsimään Viipurin tien suunnasta eikä meidän pajalta kuten aikaisemmin on tehty. Panssariesteen kivenjärkäleitten välissä oli muutaman metrin aukko. Siitähän sen tien on ollut pakko kulkea. Tarkemmin tutkiessa löytyivät tien vieren ojat. Kauan etsitty tie oli löytynyt! Tosin vain muutaman metrin pätkä sitä – muu osa on läpi pääsemätöntä viidakkoa.
Romantiikan nälkäisiä metsäpirttiläisen kirjailijan Jaakko Terenttilän romaani Rakkauden hauta innosti etsimään paikkaa usein Vammelsuussa käydessämme. Vammelsuu oli matkojemme kohde siksi, että Haltsosen Einon kotipaikka oli ihan Vammeljoen varressa melko lähellä kuuluisaa Rakkauden hautaa. Einon ohjeista huolimatta paikkaa ei löydetty. Viime vuonna Asikaisen Juhan matkaseurueessa oli venäjän taitoinen, joka sai paikallisilta asukkailta ajo-ohjeet haudalle. Tänä kesänä elokuun alussa teimme sinne retken. Paikka löytyi mäntyjä kasvavalta korkealta harjulta. Se tuntuu olevan venäläisillekin arvokas tutustumiskohde suurista info-tauluista ja vanhoista valokuvasuurennoksista päätellen. Kuinka paljon niissä on puna-armeijan saavutusten ylistystä, jäi meille kieltä taitamattomille arvoitukseksi. Siitä korkeasta mäestähän käytiin sodissa ankarat kamppailut, joista jäljellä ovat sortuneet taisteluhaudat ja räjäytetyt bunkkerit. Poissa oli kaikki loisto: valkoinen kirkko kullattuine kupoleineen, upea palatsi ja sen kauniin valtiattaren pronssipatsas. Mutta paikka löytyi! Palaamme sinne tulevina kesinä ja valokuvaamme infotaulut ja kauniista, onnettomasta aatelisrouvasta kertovat muistolaatat ja kiveen hakatut tekstit. Saa sitten joku kielitaitoinen kertoa oliko hän Terenttilän kertoma Anna Ivanovna vaiko Väinö Pajun vuonna 1967 Karjala-lehdessä kertoma suomalainen Maria Kartatshev tyttönimeltään von Haartman. Joka tapauksessa sotia edeltävän ajan nuorten rakastavaisten ”pyhiinvaelluspaikka” löytyi.

Artikkeliteksti venäjäksi: Могила Любви и “Потерянный Путь”