Ensimmäinen evakkoonlähtö
Jos haluat lukea vain Markuksen perheen lähdöstä sotaa pakoon, niin lue kohta 3. Heinjoelle.
Heinjoen Markuksia – eli Markuksen Heinjoella asuvaa sukuhaaraa – olivat: Matti Markus, äiti Anna-Maria, veljet Ville ja Johannes, sisar Aino, Matin vaimo Alina ja heidän lapsensa Aili, Rauha, Eila, Mauno, Liisi ja Juhani. Evakkomatkalla syntyi Jorma. Armeijassa ollut Johannes ja lottatehtävissä olleet Aili ja Rauha kulkivat omat raskaat tiensä Isänmaan puolustustehtävissä eri puolilla Karjalan kannasta ja Itä-Suomea.
1.
Ensimmäinen maailmansota oli loppunut marraskuussa 1918. Hävinneelle osapuolelle Saksalle sälytettiin kaikki sotasyyllisyys ja määrättiin epäinhimillisen rankat rauhanehdot. Se jäi painamaan monen mieltä, ja varsinkin niiden piirien mieltä, jotka syyttivät Saksan tappiosta huonoa sodanjohtoa. Tämä varmaankin kylvi sen ensimmäisen siemenen revanssihengelle.
1920-luku oli Euroopassa rauhan kautta. Vannottiin, että tällaista sodan mielettömyyttä ei enää koskaan saa tapahtua. Solmittiin erilaisia hienoja maitten välisiä sopimuksia, perustettiinpa vuosikymmenen alussa maailmanlaajuinen Kansainliitto (myöhemmin Yhdistyneet Kansakunnat). Uusi demokraattinen Saksakin hyväksyttiin sen jäseneksi muutaman vuoden kuluttua. Nyt oli maailmassa rauha!
Vuonna 1932 saatiin aikaiseksi oikein aseistariisuntakonferenssi. Se tosin vesittyi heti alkuunsa kun Japani erosi siitä – kun sitä arvosteltiin Mantsurian valloituksesta. Saksakin lähti nostelemaan samana vuonna syystä, että sen nopeasti uudelleenkehittyviä asevoimia yritettiin vähän suitsia. Tammikuussa 1933 Saksassa nousi valtaan kansallissosialistisen puolueen häikäilemätön ja kiihkomielinen johtaja Adolf Hitler. Siitä alkoi selvä ja määrätietoinen tie kohti uutta ja vielä hirvittävämpää katastrofia Euroopassa. Ensin miehitettiin demilitarisoitu Reininmaa, sitten Aatun entinen isänmaa Itävalta liitettiin Saksaan, sitten liitettiin sudeettisaksalaisten alueet Tsekkoslovakiassa. Ranskalla ja Neuvostoliitolla oli avunantosopimus Tsekkoslovakian kanssa, mutta apuun ei menty – sopimuksethan on tehty rikottaviksi! Näin oli myös hämmästyttävä sopimus Saksan ja Neuvostoliiton kesken, sopimus, joka koski Romanian, Baltian maiden ja Suomen kohtaloita. Tämä suurvaltojen välinen yhteistyösopimus rikottiin sitten vähän myöhemmin. Puolaan hyökättiin ilman sodanjulistusta syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939. Hitler kutsui sitä viikonloppuretkeksi. Ranskalle ja Englannille se oli liikaa, ne julistivat sodan Saksalle 3.9.1939. Toinen maailmansota oli alkanut.
2.
Suomessa seurattiin huolestuneina miten Saksa ja Neuvostoliitto kahden vainoharhaisen päällikön johdolla havittelivat ”elintilaa” (Lebensraum) pienistä naapurimaista. Oma iso naapurimme poti alemmuuskompleksia menetettyään vaikutusvaltaa ensimmäisessä maailmansodassa. Kaiken lisäksi sen valtapiirissä olleita valtioita itsenäistyi Itämeren rannoilla. Ne piti saada takaisin! Nyt sen ahne silmä tähyili myös entiseen suuriruhtinaskuntaan Suomenlahden pohjoispuolella. Ensin piti Neuvostoliiton vahvistaa rajoja ja pelata aikaa, jotta surkeassa jamassa oleva talous ja aseteollisuus saataisiin paremmalle tolalle. He ehdottivat naapurimailleen – myös Suomelle – hyökkäämättömyyssopimusta, jonka Suomi ripeästi allekirjoittikin. Seuraava sopimusehdotus olikin jo sitten keskinäinen avunantosopimus, johon Suomen johto sanoi selvästi Njet. Epäluulo maitten välillä lisääntyi, ja puheet ja kannanotot kovenivat niin, että ulkoministeri Rudolf Holsti lähti helmikuussa 1937 Moskovaan oikomaan Kremlin esittämiä perättömiä syytöksiä. Tilanne rauhoittui hieman, mutta uusia syytöksiä tuli. Naapurisuhteet olivat täysin tulehtuneet, ja Kremlissä jo vihjailtiinkin kenraalien ratkaisuista. Ei Suomessa jääty sohvalle odottelemaan niitä ratkaisuja, vaan jo itsenäisyyden alkuajoilta peräisin olevaa asevelvollisuuslakia ja koko maanpuolustuksen lainsäädäntöä uusittiin niin, että ne olivat pääosin jo ihan ajan vaatimuksia vastaavia kun niitä jouduttiin käyttämään. Organisaatio ja puolustussuunnitelmat itärajan vahvistamiseksi olivat kunnossa. Materiaalia hankittiin jopa kansalaiskeräyksillä. Tultiin loppukesään 1939. Neuvostoliitto valtasi osia Ukrainaa ja Valkovenäjää, Baltianmaat pakotettiin avunantosopimuksiin, joiden perusteella Neuvostoliitto sai perustaa tukikohtia näihin maihin. Suomen joutuminen sotaan näytti jo todennäköiseltä. Tukholman suurlähettiläs Juho Kusti Paasikivi lähetettiin vielä neuvottelemaan Stalinin ja Molotovin kanssa. Neuvottelusta ei juurikaan ollut kyse, vaan Stalin saneli ehtoja, joihin Paasikivi ei voinut suostua – eikä olisi ollut valtuuksiakaan. Maamme hallitus ei hyväksynyt Paasikiven tuomia ehtoja, vaan esitti oman myönnytyksensä Suomenlahden ulkosaarten luovuttamisesta. Paasikivi lähti yhdessä Väinö Tannerin kanssa viemään sitä Stalinille. Sitä ei Stalin tietenkään hyväksynyt, joten jäätiin odottamaan muuta ratkaisua. Suomessa se ”muu ratkaisu” näytti valitettavasti varmalta, joten ylimääräiset kertausharjoitukset (YH) käynnistettiin itärajalla.
3.
Heinjoelle ylimääräisiin kertausharjoituksiin tuli vapaaehtoisia linnoitustyöläisiä, työvelvollisia ja joitakin armeijan joukkoja kesällä 1939. Mukana oli kalustoa linnoitustöitä varten sekä myös taistelukalustoa kuten tykkejä. Majoitus pyrittiin saamaan taloihin, mutta varmaan telttamajoitustakin oli. Markuksellakin oli sotilaita alakerrassa, talonväki itse asui vinttihuoneissa. Linnoittajien muonitus tapahtui kenttäkeittiöistä, joka oli naapurissa Mustosen haassa. Itse ruokailu oli teltoissa. ”Soppatykkiin” jäi usein ruokaa, jota sitten siviilit saivat käydä hakemassa – eihän armeijakaan halunnut hyvää ruokaa heittää pois! Alina keitti kahvia ja leipoi pullia, joita sotilaat pientä maksua vastaan nauttivat. Osuuskauppa teki varmaan hyvän tuloksen sinä kesänä. Potinkara oli silloin kaupanhoitajana. Linnoittajat rakensivat parakkeja, korsuja, taisteluhautoja, tuliasemia, jalkaväki- ja hyökkäysvaunuesteitä. Viimeksi mainittuja tehtiin suurista kivenlohkareista, joita sijoitettiin Pihkalanjärven ja Välilammen väliseen kannakseen Mutamaahan. Siellä käytiin myös sotaharjoitus ”keltaisten” ja ”sinisten” välillä miinoineen ja kranaatteineen. Kerran räjäytys Mutamaassa pelästytti Matin hevosen niin, että se nousi takajaloilleen ja oli vähällä karata. Alettiin ymmärtää, että sotilaiden toimet eivät olleet pelkkää kertausharjoitusta, vaan varustautumista pahimman varalle. Kuuma kesä 1939 kului loppuun. Syksyn tullen sodan uhka vaan lisääntyi. Armeijan 11. divisioona tuli Heinjoelle lokakuun 17. päivänä ja siirtyi kuukauden kuluttua lähemmäs rajaa. Viipurin asemalla oli ollut koko syksyn kaksi Punaisen Ristin sairasjunaa valmiina. Stalin lavasti Mainilan laukaukset 26. marraskuuta saadakseen maailman silmissä syyn aloittaa sotatoimet. Suomen rajapitäjien väestöä lähti pakosalle. Heitä kulki paljon Heinjoenkin kautta hevospeleillä, kuorma-autoilla ja monilla linja-autoilla. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuun 30. päivänä ja sanoi samana päivänä irti hyökkäämättömyyssopimuksen. Kahden päivän kuluttua kaatui ensimmäinen heinjokelainen sotilas. Seuraavana päivänä, eli 3.12., illan suussa tultiin ilmoittamaan, että Ristseppälän asemalla on oltava samana iltana kello kymmenen. Tavaraa sai ottaa vain vähän mukaan. Kotieläimet piti jättää, ne luvattiin siirtää turvaan myöhemmin – kuten tapahtuikin. Lehmät Orvokki ja Kielo päätyivät Pohjanmaalle, josta Alina kävi ne myöhemmin noutamassa. Hän oli suuren navetan ovella kutsunut lehmiään nimeltä, jolloin ne olivat ammuneet vastaukseksi. Näin ne löytyivät. Asukkaat vietiin kuorma-autolla Ristseppälän asemalle. Auton lavalla jotkut arvelivat, että tokkopa kotejamme enää nähdään – palavat varmaan sodassa. Äskettäin kolme vuotta täyttänyt Juhani oli selittänyt, että ”ei meijän vintti ainakaa pala ko myö laitettii vinti ovi lukkoo.” Junaa ei kuulunut aikoihin, joten monen mieleen tuli, tuleeko se lainkaan? Tulihan se sitten Valkjärveltä vähän ennen puoltayötä. Heinjoki ei tyhjentynyt paikallisen väestön evakuoinnin jälkeen, vaan sinne jäivät tietenkin sotilaat ja erilaisissa evakuointitehtävissä olevat siviilit. Lisäksi rajan suunnalta tuli vielä joukoittain pakolaisia. Pidettiinpä kirkossa vielä itsenäisyyspäiväjumalanpalvelus, jolloin kirkko oli täynnä väkeä, sen ovet olivat avoinna koko päivän. Sankarihautajaiset pidettiin viholliskoneiden lennellessä yläpuolella 15.pv joulukuuta, joka jäi sitten sen kirkon viimeiseksi tilaisuudeksi. Markuksista junasta puuttui Aili, Rauha ja Johannes, jotka olivat puolustusvoimien tehtävissä. Nuppusen väkeä ja Villen morsian Pennasen Josefiina olivat myös samassa vaunussa. Ei se ollut ensimmäisen luokan junavaunu, vaan niin sanottu härkävaunu, johon oli laitettu heiniä molempiin päihin ja keskelle kamina. Vesitonkassa oli juomavettä, ja metalliämpäri toimitti käymälän virkaa. Matkustusluokasta tuskin kukaan valitti – pääasia oli päästä liikkeelle ja pois sodan jaloista. Oma ”makuuvaunuosasto” saatiin vaunun nurkasta heinäkasan päältä. Siinä oltiin enemmän ”omissa oloissamme” kuin keskemmällä lattiaa olevat. Eväitä syötiin ja yritettiin nukkua. Joskus pysähdyttiin ja otettiin mukaan lisää evakkoja. Vaunu tuli täyteen, mutta mitään pahempia hermostumisia ei ollut. Väsynyt väki yritti nukkua. Vuorokauden matkustamisen jälkeen tultiin Perniön asemalle. Siellä olivat autot vastassa ja veivät karjalaiset Kestrikin koululle, jossa luokkahuoneesta oli tehty tilapäinen majoituspaikka laittamalla makuulavereita ja niille säkkikankaasta tehtyjä ja oljilla täytettyjä patjoja. Tiukka naisopettaja järjesti naisille keittovuorot ja johti järjestystä. Oman huoneensa oven hän avasi aina uutisten aikaan, jotta sotatapahtumista saatiin radiosta kuulla ajankohtaista tietoa. Kerran koulun viereisellä rinteellä oli lapsia laskemassa mäkeä, ja venäläinen lentokone tuli matalalla. Aikuiset komensivat lapset juoksemaan nopeasti seinän viereen. Kone pyyhälsi yli tulittamatta lapsilaumaa. Koululle oli majoitettuna noin viisikymmentä henkeä yhteensä. Eivät ne karjalaislapsetkaan aina niin kilttejä olleet. Pojat keksivät tirkistellä koulun puukäymälän takaluukusta – joutuivat kiinni ja tuomittiin saamaan remmiä. ”Pyövelin” tehtävä annettiin Markuksen Matille. Isä, jonka elämänviisaus oli: ”Normaalia lasta ei tarvitse kurittaa, kyllä se ymmärtää puhettakin”, kieltäytyi. Hänen veljensä, Ville-setä, joutui heiluttamaan remmiä opettajan valvoessa rangaistuksen toimeenpanoa. Seudun taloista tuotiin koululle ruokatarvikkeita ja Ruotsista tuli ainakin purkitettuja nakkeja – suurta herkkua siihen aikaan. Siirtolaisten mielissä kyti ajatus päästä pian takaisin kotiseuduille, tulihan rintamalta tietoja voitoista. Maaliskuun 13. päivänä 1940 opettajan radio kertoi solmitun välirauhan ehdoista. Aikuiset itkivät – ja monet lapsetkin. Päästäisiinkö enää milloinkaan kotiin? Koulun luokkahuoneesta muutettiin Krootilan maalaistaloon, jossa asuminen yhteismajoituksen jälkeen tuntui ihan mukavalta, kun oli oma keittiö ja kamari. Matti sai jotain tilapäistyötä kartanossa. Kerran hän oli kevättalvella ajamassa reellä joelta karjakeittiölle jäälohkareita, joita paksusta jäästä sahattiin justeerilla. Kolme vuotta ja neljä kuukautta vanha Juhani oli isän mukana ja katseli avannon reunalla ihmeissään sahausta. Eräs koiranleuka – lienee ollut karjalaismies, niillähän sitä huumoria riitti edelleenkin – sanoi totisena, että helppohan se on sahata täällä jään päällä, mutta tuolla kaverilla, joka vetää sahaa tuolta alapuolelta, on paljon vaikeampaa. Juhani jäi miettimään ja kysyi jääkuorman päällä istuessaan isältä asiaa. Isä nauroi ja sanoi, että narrasivat sinua, älä sinä usko aina kaikkea mitä kerrotaan. Matti etsi vakituisempaa työtä. Helsingistä olisi löytynyt, vaan asuntoja sieltä oli mahdoton saada. Josefiina oli saanut työtä karjakkona eräästä toisesta Perniön kartanosta. Sulhanen Ville ei saanut asua yhdessä naimattomana, joten he menivät papin puheille, ja niin he elivät onnellisena avioparina elämänsä loppuun saakka. Matti löysi muonamiehen paikan Iitistä Kolisevan kylästä Karralan talosta, ja perheelle saatiin asunto Mäkisen talosta samasta kylästä. Sinne perhe muutti toukokuussa. Mäkisellä maat oli vuokrattu Karralalle. Kivisen maataloon muutettiin syksyllä. Siellä asuttiin muonamiehen piharakennuksessa. Ammattia vastaava työpaikkakin löytyi Matille Korian varuskunnasta. Matti meni sinne sepäksi. Mauno ja Liisi kävivät koulua Haapakimolassa. Perhe muutti vielä pari kertaa Kolisevalla – kotiin pääsyä odotellessa – ensin Mäkimattilan omakotitaloon ja sitten takaisin Mäkiselle, josta vuokralaiset olivat muuttaneet pois. Jorma syntyi joulukuun 28. päivänä 1942 Mäkisellä. Mäkisen taloudenhoitaja Olga Helminen tuli Jorman kummiksi. Liisi sai Olgalta lahjaksi lampaan, joka oppi kulkemaan Liisin perässä pihalla. Valitettavasti se piti jättää Kolisevalle, kun keväällä palattiin takaisin Karjalaan. Myös kanitarhasta jouduttiin jättämään suurin osa, vain muutama kani pääsi matkalle. Mäkisellä olo on jäänyt ainakin lasten mieleen mukavana kokemuksena, jota usein muisteltiin. Onpa siellä vierailtu pariin, kolmeen otteeseen sotien jälkeen. Jatkosota oli alkanut 25.6.1941 Neuvostoliiton pommitettua viittätoista paikkakuntaa Suomessa. Suomen sotatoimet alkoivat sujua niin hyvin, että siirtolaisia alettiin päästää vähitellen entisille kotipaikoilleen. Alina ja Mauno olivat jo kesällä menneet raivaamaan kotipihaa. Kaikki rakennukset olivat palaneet, puut katkeilleet ja silpoutuneet. Monenlaista romua – myös räjähtämättömiä ammuksia – löytyi pihalta. He puhdistivat muurin tiilet ja laittoivat pinoon odottamaan rakennustöiden aloittamista. Alina ja Mauno palasivat Kolisevalle muuttamaan perhettä. Toukokuussa 1943 rautatievaunussa kulkivat tavarat ja ihmiset Ristseppälän asemalle. Aution kotipihan näkeminen oli järkytys jokaiselle. Alina ja Mauno olivat sen jo nähneet, mutta suuri oli heidänkin järkytyksensä huomatessaan, että suurella vaivalla puhdistetut tiilet oli varastettu. Niissä olosuhteissa se oli käsittämätön teko. Jos epäilyjä syyllisestä oli, niin siitä ei ainakaan koskaan lasten kuullen puhuttu. Ensin asuttiin Ville-sedän vielä keskeneräisessä talossa kunnes Loipponen ja Mauno saivat valmiiksi oman asuinrakennuksen. Markuksen perhe – yhdellä lisääntyneenä – oli tehnyt raskaan evakkomatkan ja palannut juurilleen aloittamaan elämän alusta. Usko valoisampaan tulevaisuuteen antoi voimaa kestämään.
2. evakkoonlähtö
Suuri osa Karjalan kansasta oli palannut kotikonnuilleen rakentamaan uutta elämää. Palaajat uskoivat oikeuden ja Suomen armeijan voittoon jatkosodan alettua. Heinjoella olivat lähes kaikki rakennukset tuhoutuneet talvisodan myllerryksessä, joten uusia koteja rakennettiin innolla. Rakentamista hidasti rakennusmiesten ja –materiaalin puute. Miehet olivat rintamalla, ja kymmenien tuhansien uudisrakennusten alkaminen Kannaksella melkein samaan aikaan aiheutti pulaa kaikista tarvikkeista.
Matti oli seppänä armeijan leivissä Äänislinnassa (Petroskoi). Matin veljistä Johannes oli rintamalla ja Ville kotona rakentamassa omaa taloaan Pihkalan rannalle apunaan 13-vuotias Mauno. Rakennusmies löytyi Matinkin taloa rakentamaan. Ensin tehtiin pieni asuinrakennus, joka oli tarkoitus myöhemmin muuttaa muuhun käyttöön. Puuliiteri ja sauna olivat seuraavat rakennuskohteet. Viimeisenä tehtiin paja, mutta rakentamiseen, kalustamiseen ja käyttöön saatiinkin sitten Matti kotiutettua armeijan varikolta Äänislinnasta. Seppiä kaivattiin kipeästi Heinjoella, joten kunnasta lähti pyyntö armeijalle ammattimiehen saamiseksi siviilitöihin. Ja töitä riitti kärryjen ja rekien raudoittamisessa, aurojen ja hankmojen teroituksessa, hevosten kengittämisessä ja monenlaisten tarvekalujen kunnostuksessa. Tätä aikaa sanoimme välirauhaksi, mutta eihän se sellainen ollut, vaan jatkosodan 1943-44 hyökkäysvaiheen aika. Rintama oli kaukana idässä, joten rauhassa saatiin rakentaa; tulipa ilmaista ja kipeästi kaivattua lisätyövoimaa rintamalta. Ristseppälän raviradalle rakennetusta sotavankileiristä annettiin vankeja avuksi maatöihin. Tästä ajanjaksosta toukokuusta 1943 kesäkuun 16. päivään 1944 kerrotaan tarkemmin myöhemmin julkaistavassa (toivottavasti) Markuksen sukukirjassa.
Toinen evakkoonlähtö alkoi näyttää todennäköiseltä kun Neuvostoliitto ryhtyi keskittämään enemmän ja enemmän mies- ja materiaaliylivoimaa Suomen vastaiselle rintamalle. Joukkomme kohtasivat monin paikoin niin vahvan vihollisen, että joitakin rajapitäjiä jouduttiin evakuoimaan varmuuden vuoksi. Pakolaisia tuli Heinjoenkin kautta, mutta pääosin asukkaat jäivät vielä koteihinsa seuraamaan sotatapahtumien kulkua. Kun punatähtiset pommikoneet kiertelivät kylien yllä, alkoivat monet jo pakata tavaroitaan mahdollisen lähtökäskyn varalta. Matti ja Nuppusen Esa olivat sopineet, että lähdetään perjantaina 16.6.1944 yhdessä Nuppusen perheen kanssa. Lähtö tapahtui aamupäivällä, silloin oli jo suurin osa kyläläisistä lähtenyt. Liisi olisi halunnut lähteä jo aikaisemmin kun vihollisen lentokoneet lensivät matalalla meidän yli. Liisi oli laittamassa narulle kuivumaan Jorman pyykkiä ja lähti juoksemaan pakoon. Äiti huusi: Älä juokse etteivät huomaa sinua! Koko Heinjoki piti olla tyhjennetty 17.6. kello viiteen mennessä. Niin alkoi matka kahdella Nuppusen hevosella. Toisilla kärryillä – ohjaksissa Nuppusen Eero – oli Markuksen tavaroita ja äiti, Jorma sylissään, sekä Juhani istumassa kuorman päällä. Liisi joutui kävelemään. Toista hevosta ohjasti Esa itse, kyydissä Maila. Muut Nuppusen lapset Kirsti ja Erkki kävelivät Iita-äidin kanssa. Vanhin poika Arvo oli sotilaspoikana mennyt vapaaehtoisena armeijaan lähetiksi. Hänelle annettiin lyhyt sotilaskoulutus, jonka jälkeen hän pääsi vapaaehtoisena sotilaana ilmapuolustustehtäviin. Isä-Matti ja Mauno jäivät pakkaamaan tavaroita, joille toivoivat saavan kuljetuksen. Osa tavaroista tulikin aikoinaan perille Koskelle, mutta osa katosi. He toivat lehmät mukanaan. Maanantaina 19.6. poistuivat evakuointia hoitaneet kunnan siviilivirkamiehet. Seuraavana päivänä vihollinen valtasi Heinjoen. Missä olivat muut Markukset? Johannes-setä oli rintamalla, Ville-sedän ja Aino-tädin evakkoreitistä ei ole tietoja – eikä enää ketään, jolta voisi asiaa tiedustella. Matin ja Alinan lapsista Aili oli muonituslottana rintamalla, ainakin Sortavalassa ja Käkisalmessa. Rauha palveli lottana Koivistolla, josta hän tuli lomalle kotiin meitä saattelemaan toiselle evakkomatkalle. Meidän lähdettyä Rauha lähti kävellen kohti Viipuria. Muutaman sadan metrin jälkeen – siinä Pihkalajärven päässä – tuli Punaisen Ristin auto, joka otti viittelöivän lotan kyytiinsä. Sillä kyydillä hän pääsi lähellä Viipuria olevaan sairaalaan. Autossa oli haavoittuneita sotilaita. Sairaalasta Rauha käveli Viipuriin ja tapasi siellä harhailevan lotan, joka kyseli Koiviston junaa. Heille sanottiin, että Koivistolle ei enää mene junia, Koivisto on motissa. Mottijuttua he eivät uskoneet, mutta junia ei sinne enää todellakaan mennyt. Ei muuta kuin taas kävelemään. Jälleen tuli takaa sotilaita kuljettava auto, joka otti lotat kyytiinsä melkein Koivistolle saakka. Heiltä kysyttiin: Meinaatteko päästä Koivistolle saakka, johon lotat vastasivat, että mennään ainakin niin pitkälle kuin tulee ryssiä vastaan. Taas kävelemään kunnes armeijan henkilöauto poimi heidät ja vei ihan Koiviston rajalle. Niin pääsivät lotat yksikköönsä ilmoittautumaan lomalta palanneiksi. Pitkäaikaiseksi ei olo siellä muodostunut, sillä samana iltana oli vihollisen raskaan pommituksen takia evakuoitava Koiviston sairaala ja kaikki mitä vain armeijan vartioaluksiin saatiin mukaan. Kuuden aikoihin illalla tuli käsky lähteä välittömästi. Vähäinen omaisuus piti laittaa matkalaukkuun ja se ulos, josta se toimitettaisiin myöhemmin omistajalleen. – Ei toimitettu, sinne se kiireessä jäi! Hirvittävästä pommituksesta huolimatta laivat selvisivät Haminaan, johon sairaala jätettiin. Muut jatkoivat Kotkan satamaan. Omat ilmavoimat eivät olleet suojaamassa saattuetta, mutta laivaston yksiköitä oli tulittamassa venäläisten koneita. Eila oli töissä Viipurissa, jota pommitettiin. Junia ei enää kulkenut Heinjoelle, mutta Kantasuomeen vielä kulki. Eila oli jostain saanut selville, että me olimme menossa Mellilän asemalle, josta meidät tavoittaisi muutaman päivän kuluttua. Evakkojen kansoittamat tiet olivat täynnä pakolaisia, joten kulku oli hidasta. Usein karavaani pysähtyi milloin minkäkin syyn takia. Erikoista oli, että lehmät ja lampaat osasivat kävellä tottelevaisesti omistajiensa perässä – niin kauan kuin jaksoivat. Kirkon mäellä pysähdyttiin. Jotkut kävivät vielä viimeisen kerran kirkossa. Vihollisen lentokoneiden jyrinä ajoi ulkona olevat näkösuojaan mäntyjen alle. Joku pojista etsi kivääriä ampuakseen koneita, mutta sai naisilta kovaäänisen kiellon : Sitten ne ainakin ampuvat meitä konekivääreillään! Ensimmäinen yö vietettiin suuren kiven kupeessa, johon äiti sijasi vuoteet sammalien päälle. Paikkakuntaa ei ole kartasta pystytty tunnistamaan, mutta siellä jossain Tuokkolan jälkeen se oli. Ankeista oloista huolimatta karjalainen huumori kukoisti aamulla kun joku huuteli: Naiset ylös ja piirakan paistoon, nyt on lauantai! Meidän matkaan tuli ylimääräistä viivytystä kun Nuppusen lehmä poiki, mutta pian jatkui taas taivallus täpötäysiä pikkuteitä pitkin pois lähestyvän sodan jaloista. Kaakon taivas punersi iltaisin ja tykkien ja pommien jyminä kaikui takaa. Eräässä vaiheessa Esa kertoi saaneensa tietää, että isä ja Mauno ovat muutama kilometri meistä jäljessä. Äiti pyysi Liisiä ajamaan polkupyörällä taakse päin katsomaan näkyisikö heitä, jotta olisimme voineet vähän odotella. Liisi ajoi, mutta kääntyi takaisin kun tien vierillä oli kuolleita eläimiä, ja vihollisjoukkojen kohtaaminenkin alkoi pelottaa. Isää ja Maunoa ei sitten tavoitettu kuin vasta Koskella. He kulkivat jalan lehmien Orvokin ja Kielon kanssa Iitin Kolisevan kylään, jossa pitivät pidemmän lepotauon meidän entisessä evakkopaikassa Mäkisen talossa. Kausalasta he saivat junanvaunupaikan eläimille ja itselleen Kosken Mellilään. Isä ja Mauno olivat taivaltaneet rauhallisesti ja pitivät usein taukoja. Heillä oli polkupyörän tarakalla gramofooni, jonka Mauno laittoi kannon päälle soimaan. Eräät ohi kulkeneet pakolaiset olivat kuulemma närkästyneet moisesta ilonpidosta. Gramofooni on vielä tallella. Yleensä eläinten kohtalo evakkotien varrella oli surkea. Eiväthän ne kotihaassa laiskotelleet lehmät kärsimättä kestäneet kymmenien kilometrien marssia! Monia jouduttiin lopettamaan, muutamat karkasivat ruokaa etsimään tai lepäämään metsään. Eräällä mäntykankaalla oli lehmä sidottu mäntyyn. Siinä se oli kierrellyt puun ympäri niin, että maa oli mustalla mullalla. Utareet olivat täynnä maitoa, ja lehmä ammui surkeasti. Nuppusen Iita suuttui: Kuka kelvoton on jättänyt viattoman eläimen kärsimään! Iita lypsi lehmän ja päästi irti. Toivottavasti sen armeliaaksi kohtaloksi tuli joutua sotilaitten lahdattavaksi (joko meidän tai vihollisen)! Irrallaan juosseen porsaan kohtalo oli parempi: Joku sai sen kiinni, ja se pääsi jatkamaan evakkomatkaa tilapäisesti kyhätyssä laatikossa hevosrattailla. Lieneekö ollut toinen yö kun nukuttiin taas metsässä sammaleitten päällä pitkässä rivissä Nuppusen ja Markuksen lapset. Äidit olivat laittaneet hyvän siskonpetin, ja Esa levitti tervapahvia päälle kun muutama sadepisara ropsahti. Lapsilla oli mukavaa. Äidit tekivät nuotion kahvin keittoa varten. Ei ollut vesi vielä kiehunut kun kuului lentokoneitten jyminää. Sinne menivät kahvivedet nuotion sammuttamiseen! Kuului manailua: Ai nää pahalaiset! Aamulla matkaa taas jatkettiin. Erääseen yöpymispaikkaan tultaessa Esa ajoi lehmät laiduntamaan talon peltoon. Isäntä tuli kiukkuisena kieltämään. Esa, helposti tulistuvana, veti pistoolin esille ja sanoi, että lehmät ovat nyt laitumella, ja huomenna sinäkin lähdet tästä evakkoon. Ei tiedetä lähtikö isäntä huomenna vai ylihuomenna, mutta evakko tuli hänestäkin, näin kertoili Eero eräällä kotiseutumatkalla vuosikymmeniä jälkeenpäin. Tultiin Joutsenon rautatieasemalle. Siellä oli tavarajuna, johon noustiin. Nuppusen väki jatkoi hevosten kanssa kohti länttä. Me saimme paikan avovaunussa, jossa oli rahtina iso luksusvene. Me istuimme selkä vasten avovaunun etuseinää ja huokailimme: Pääsisipä tuonne veneen sisään tuulen suojaan! Jälkeenpäin tuli ajatus, että siinä kuviossa oli jotain hyvin irvokasta: uutuuttaan kiiltävä iso luksusvene keskellä rautatievaunua ja sen vieressä viimassa paleleva äiti sylissään kurkkumätäleikkauksesta toipuva pieni lapsi! Kaikki samoja Karjalan pakolaisia! Junamatkan aikana ei onneksi tullut ilmahälytyksiä, joten Mellilään päästiin lopulta. Asemalla tavattiin Eila, joka oli odottanut meitä jo aikaisemmilta junilta. Asemalta meidät vietiin kirkkoon majoittumaan. Siellä oli jo muitakin evakkoja. Kirkossa oltiin ensimmäisen yön. Seuraavana päivänä mentiin Kosken kirkonkylään, jossa majoitus oli seurantalolla, ja osalla väestä kansakoululla. Sijoituskuntamme oli siis Turun läänin Koski , jonka lähin rautatieasema on Mellilä. Evakkojen sijoittamista taloihin oli etukäteen suunniteltu kunnassa, mutta paljon tietenkin jouduttiin improvisoimaan kun nähtiin millaista väkeä oli ”tarjolla”. Lapsiperheet olivat tietenkin huonoimmassa asemassa, sillä ennen kaikkea kaivattiin työväkeä seudun suuriin maalaistaloihin. Meidät vietiin Hongiston kylän Anttilan taloon. Työvoimaa saatiin jonkin verran lisää meistä ja Rakkolan evakkoperheestä. Lisäksi talossa oli kaksi sotavankia. Vangit vietiin iltaisin piharakennuksen kämppään ja ulko-ovi lukittiin yöksi. Naapuriperhe Lehtoset Ristseppälästä oli majoitettuna meidän naapuritalossa Hongistolla. Syksyn -44 tultua jatkettiin koulunkäyntiä, Mauno ja Liisi Hongiston yläkoulussa ja Juhani vähän kauempana alakouluksi muutetussa omakotitalossa. Seuraavana kesänä perhe muutti saman pitäjän Tausalan kylään Ojala-nimiseen omakotitaloon, jonka omisti rakennusmestari Olavi Laine Helsingistä. Isä ja Mauno kävivät töissä Turussa Pansion telakalla. Juhani jatkoi Harmaan koulussa kolmannelta luokalta. Liisi oli paljon Orivedellä Ailin luona. Kahden vuoden kuluttua (-47) kesällä ostettiin Vihdin Selin kylästä Kylänpään tilasta seitsemän hehtaarin metsäpalsta, jossa oli asumiskelpoinen hyvin vanha mökki. Vihti oli heinjokelaisten sijoituskunta. Muutossa oli junavaunu Mellilästä Selkiin. Uuden kodin rakentaminen alkoi, koska enää ei ollut toiveita päästä kotiin Karjalaan.
